Kymmenen metriä kuolemaan

En eläessäni ole nähnyt painajaisia pommeistani tai silmille tulleista raketeista enkä vaarallisista kanoottiretkistäni, saati sitten auto-onnettomuuksistani, mutta eräästä antenniasennuskeikasta kylläkin.  Hannu-veli eräällä antenniasennustarinallaan herätti ne taas henkiin.

Tuo Hannu-veljen antenniasennustapaus herätti pari pahempaa muistoa minullekin noiden asennuskeikkojen tiimoilta.  Ensimmäinen ja ainoa painajaisia moneksi vuodeksi aiheuttanut sattui 1957  Albertinkadulla. Olin silloin PLH:n radiolaboratoriossa työkaverinani olevan, Eki Willbergin apupoikana illansuussa firaabelikeikalla antennia asentamassa ja työ oli juuri saatu tehtyä. Suuntasimme vielä hetken antennia  TV-kuvan mukaan ja asiakas tarjoili kahvia ja voileipiä.  Puolen tuntia kahvitellessa meni ja sen jälkeen lähdin takaisin katolle hakemaan työkalujamme piipun juuresta.   Astuin kattoluukusta pietylle peltikatolle ja juuri silloin tosiaikainen painajaiseni alkoi.
Pakkasta oli ollut jo ilmassa, mutta antennin säätelyn ja kahvittelun aikana oli kostea sumu rannan suunnasta jäätynyt katon pintaan niinkutsutuksi mustaksi jääksi.  Se oli saippuan liukasta ja peitti tasaisesti kaikki peltipinnat.  Kun nyt pahaa aavistamatta astuin katolle, putosin heti liukastuessani takamuksilleni ja lähdin liukumaan kohti räystästä, johon matkaa oli noin kymmenen metriä. Puristin raivokkaasti peltikaton pystysaumoja ja tunsin kuinka sormet ja kämmenet rikkoutuivat terävissä saumakohdissa. Painoin myös kengänkoroillani kaikin voimin samaisia saumoja jarruttaakseni silläkin tavoin, mutta liuku jatkui entisellään. Tumma, hämärästi valaistu piha näkyi edessä alhaalla parikymmentä metriä alempana.
Talo oli kuusikerroksinen vanha kivitalo ja päässälaskien katon räystäät olivat noin kahdenkymmenenviiden metrin korkeudessa. Piha oli tyypillinen asfaltti- ja betonilaattapiha joten äkkipysähdys lennon jälkeen olisi ollut varma kuoleman paikka.  Siinä viimeistä metriä liukuessa mieleeni välähti, että räystään alla oli leveähkö räystäskouru ja jos saisin kantapääni iskettyä heti alas katonreunan jälkeen, niin saattaisin pelastua.  Nousin kantapäitteni ja käsieni varaan juuri ennen reunaa ja jalat sujahtivat yli räystään. Kantapääni iskeytyivät räystäskouruun ja vauhti hidastui, kunnes olin lentää päistikkaa reunasta pää edellä yli.  Istuin siinä reunalla varmaan kymmenen minuuttia, kunnes sain vapiseviin jalkoihini sen verran voimaa, että saatoin oikaista niitä hieman ilman, että ote kourusta olisi livennyt. Mietin kuumeisesti miten pääsisin reunalta pois, sillä samaa reittiä se ei ollut mitenkään mahdollista.  Huomasin parinkymmenen metrin päässä oikealla katon taitoksen, jossa pellin saumat kulkivat ristiin niinkuin haarakäyntiä suksilla noustessa.  Se näytti ainoalta mahdollisuudelta, kun sitä Ekiä ei näkynyt eikä kuulunut.  Hivuttauduin pitkin kourua ja räystästä kohti tuota taitosta.  Pääsin lopulta jalat ja koko kroppa täristen sen kohdalle ja aloin kavuta haarakäyntiä harjalle päin.  Samassa kuului kattoluukulta Ekin huhuilu: "Hei missäs kuppaat, pitäs päästä lähtemään". Eki oli jo astua toisella jalallaan katolle ennenkuin ehdin karjaista, että "älä helvetissä astu sille katolle!" Eki seisoi hetken hievahtamatta ja vähän hölmistyneenä ennenkuin tajusi tilanteen. "No mitäs sinä sitten siellä teet?".  "Ihailin tuossa räystäällä maisemia vartin verran,  mutta tulin pois, kun et tullut apuun."  Selostin sitten tilanteen ja Eki ihmetteli, että miten ihmeessä tämä katto saattoi jäätyä niin nopeasti.  Hän ei oikein ensin ollut uskoa koko tarinaa, kunnes näytin veriset sormeni ja kämmenpohjani. No, vietiin työkalut pois, sain asiakkaalta vähän sideharsoa käsiini ja lähdettiin koteihimme.  Näin tosiaan tuosta tapauksesta useita vuosia painajaisia silloin tällöin, joissa tuo tilanne tuli kerrattua varsin yksityiskohtaisesti.  Joskus menin yli räystään, mutta useimmiten en.

Toinen hurjahko keikka oli siinä vaiheessa, kun TV-lähetysmastot siirtyivät Espoon Iivisniemeen. Monessa taloyhtiössä ja omakotitalossa tuli ongelmia näkyvyyden kanssa näiden Puotinharjun Kastelholmantien korkeiden tornitalojen takana. Yksi sellainen oli Vanhanlinnankujalla oleva nelikerroksinen talo, johon ei saatu kunnon kuvaa kuin korottamalla entinen kuusimetrinen masto tuplaksi.  Olimme Kestin Timpan kanssa tätä keikkaa kaksistaan tekemässä, niinkuin niin montaa muutakin. Kaksitoistametrinen oli juuri koottuna katolla ja harukset kiinnitettyinä (maston tukivaijerit), kun alkoi tuulla jonkin verran.  Päätimme kuitenkin jatkaa, eihän tuo nyt niin kovalta tuntunut. "Ja koitetaan nostaa tyvenessä välissä".  Nostettiin.  Masto oli lähes pystyssä ja Timppa siirtyi kiinnittämään haruksia, kun tuli reipas tuulenpuuska. Masto lähti kaatumaan uhkaavasti ja Timppa syöksyi hätiin. Saimme maston melkein takaisin pystyyn, kun seuraava, edellistä rajumpi puuska kaatoi sen käsistämme.  Ehdin vielä, huomatessani tilanteen toivottomuuden, huutaa varoituksen pihalla oleville ihmisille.  Pelkäsin, että maston osuessa räystäälle, se saattaisi katketa tai siitä voisi irrota osia.  Ei kuitenkaan käynyt onneksi niin, sillä ällistyneet äidit ja lapset vain tuijottivat meitä juoksematta mihinkään.  Maston alapää oli vain taipunut ja antennit osuivat ohi katon, joten nekään eivät rikkoutuneet.
Loppu hyvin kaikki hyvin.  Saimme houkuteltua firmamme asentajista Pyryn, Penan ja Oksan Unton auttamaan uudessa yrityksessä seuraavana päivänä, kun olimme korjanneet vahingot ja kun oli vähän tyynempää. Houkuttelua vaati sinne katolle nousu, sillä sinne ei päässyt kuin ulkokautta palotikkaita myöten.  TV-kuvankin saimme lopulta melko hyväksi asukkaitten  tyydytykseksi.
Vertailun vuoksi; siinä viereisellä omakotialueella erääseen taloon kuva saatiin kunnolliseksi kovan etsimisen kanssa asentamalla antenni reilun metrin korkeudelle maasta marjapensaan viereen. TV-kuvan signaali heijastui ilmeisesti jonkun korkean talon kyljestä siihen.

Kirjoitteli,  Heimo Kuukkanen