Alokkaana Kainuun Prikaatissa 1968  ihmettelin, miksi kaikki täällä intissä tuntuu niin tutulta: Aamuherätykset,  iltahartaudet, lipunnostot, päivystykset, ruokailut, harjoitukset jne. Kunnes sen tajusin:  tähän minua valmisteltiin koko sen ajan, kun olin mukana partiolippukunta Vartiovuoren Pojissa

Partiomme oli itse asiassa suojeluskunta, tai vähintäänkin se poikaosasto. Lippukunnan karismaattinen perustaja ja johtaja Jussi Loukimo toteutti meissä syvään juurtunutta vakaumustaan:  vihollisen hyökkäykseen on varauduttava kaiken aikaa. Olkaa valmiit!

Ja olimmehan me. Vartiovuoren pojat ja sen sisarlippukunta polkaistiin pystyyn 60-luvun taitteessa tyhjästä, kuin vapaussodan valkoinen armeija. Sana kiersi kylillä, että kirkon kellarissa alkaa kokoontua partio, ja niin toiminnannälkäisiä poikia sekä tyttöjä rupesi virtaamaan kololle kautta laajan Vartsikan.

Jussi paneutui lippukuntansa kehittämiseen kaikella tarmollaan. Olin päässyt hiukan partiotoiminnan makuun Kulosaaren Kulopojissa, mutta havaitsin toiminnan siellä kovin aneemiseksi. Vartiovuoren Pojissa oli eri meininki. Jussin johdossa saimme todellista äksööniä.

Oli tietysti kesäleirit ja vaellukset, mutta erityisesti mieleeni ovat jääneet talvileirit, armeijan teltoissa Sipoon korvessa. Suunnistus, hiihto, ampumahiihto, maastoestejuoksu ja uinti kuuluivat säännöllisesti sekä harjoitus- että kilpailuohjelmaamme.

Lippukunnan asearsenaalikin oli melkoinen. Hyvälaatuisia ilmakiväärejä, pari pienoiskivääriä ja 22 mm pistooli. Talvikautena kävimme viikottain Urheilutalon ampumaradalla harjoituksissa, joita johti majuri, sittemmin kenraali ja puolustusvoimain tiedustelupäällikkö Raimo Heiskanen. Kesällä ammuimme kivääreillä Malmin ampumaradalla ja pistoolilla Viikissä.

Kaiken harjoittelun ja liikunnan taustalla vaikutti Jussin pakkomielle tarpeesta valmistautua pahimpaan. Hän eli edelleenkin muistoissaan Syvärillä. Kun jossakin maastoharjoituksessa jonkun onnettoman pojan pakin pohjalla kolisi lusikkahaarukkayhdistelmä äänekkäästi, saattoi Jussi sähähtää ihan suunniltaan: ”Tositilanteessa olisitte kuolleita kaikki, joka mies !”

Me pojat tietenkin naureskelimme Jussin ”sotahulluudelle”. Emme voineet ymmärtää, mikä kaiken syrjäyttävä kokemus vain 18 vuotta aikaisemmin päättynyt sota oli ollut Jussille ja hänen ikäpolvelleen.  Jälkeenpäin kaduttaa, että emme ottaneet syötettyä palloa vastaan.  Pilkan sijaan meidän olisi pitänyt haastatella Jussia hänen  sotakokemuksistaan, mutta tyhmyyksissämme emme osanneet.

Jussin energia oli ehtymätön. Maalausliikkeen omistajana hän   järjesti poikajoukolle sopivia maalaustalkoita, joiden tuloilla ostettiin lippukunnalle varusteita. Siinä ei paljon aikaa kulunut, kun parikymmenpäinen poikajoukko suti esim. peltikattoon uuden maalin.

Lippukunta vaurastui kovaa vauhtia.  Poikajoukon kuljetustarpeet hoidettiin Jussin autoilla, joista muistan erityisesti Itäsaksalaisen Barkas-merkkisen pienen kuorma-auton, jota veti eteenpäin pärisevä kaksitahtimoottori. Yleensä ralli-tyylillä.

Ja eipä aikaakaan,  kun meillä oli käytössämme hienot radiopuhelimet ja niille tukiasema. Tukiaseman lavettina oli lippukunnalle hankittu oma Peugeot-merkkinen musta umpipakettiauto.

Isommat pojat rakensivat ensimmäiseksi telttaa tukevammaksi  retkitukikohdaksi kodan Sipoon Immersby’hyn, korkean kallion laelle. Mutta vaatimustaso nousi ja jo 60-luvun lopulla alettiin rakentaa lippukunnalle oikeaa retkeilykämppää omalle tontille  Pornaisiin.

Näyttävien juhlien järjestely oli myös Jussille tärkeää. Kalenterista nousevien itsenäisyyspäivä- ja joulujuhlien ym. lisäksi järjestettiin kesäisin Vartiovuoren laella koko päivän kestävä ohjelmallinen partiotapahtuma. Sankkaa vierasjoukkoa kestittiin mehulla ja räiskäleillä ja viihdytettiin erilaisilla partionäytöksillä ja köysirata-ajelulla.

Päivän kohokohta oli historiallinen teatteriesitys, jonka aiheena oli lippukunnan syntymytologiaan liittynyt tarina viikinkien ja muinaissuomalaisten kohtaamisesta Vartiovuorella. Näytelmän käsikirjoitus oli tilattu oikealta kirjailijalta, Eino Kauppiselta, ja sen ohjasi teatterin ammattimies, isäni Fritz-Hugo Backman.

Lippukunnan näytteljävoimat eivät ihan riittäneet kaikkiin osiin, jolloin vahvistusta haettiin Kontion piiristä. Mm. Kuukkasen Heimo antoi näin esitykselle merkittävän panoksensa.

Suurten satsausten tuloksena myös partiotoiminnalista menestystä alkoi kertyä. Lippukunnan vartiot, erityisesti Viikinki-vartio menestyi mainiosti valtakunnallisissa partiotaitokilpailussa, ja päihitti monesti pahimman kilpailijansa, Helsingin Sinisten Hapsenkakkiaiset.

Maan lippukunnat puolestaan olivat mukana ns. kuntoisuuskilpailussa, jossa annettiin pisteitä toiminnallisesta aktiivisuudesta. Ja arvaahan sen, että Loukimon Jussin Vartiovuoren Pojat oli tässä kisassa ylivoimainen vuodesta toiseen.

Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, kuinka valtavasti Jussi uhrasi aikaansa, voimiaan ja omia varojaan Vartiokylän partiotoiminnan ja Vartsikan poikien sekä tyttöjen hyväksi. En varmasti koskaan ymmärtänyt häntä tästä kylliksi kiittää

Lopuksi vielä luettelo VarPo:n pioneeriaikojen pojista, jotka päällimmäisinä muistuvat mieleeni. Täydentäkää, jos muistatte lisää:

Rauli ”Häiskä” Sällinen
Matti ”Masa” Toivonen
Uolevi Laitio
Matti ”Made” Raunio
Jukka ”Junde” Lehtinen
Hannu Loukimo
Kari Backman
Juhani ”Pummi” Toivola
Hannu Kimiläinen
Raimo Rajala
Ilkka Heiskanen
Jyrki Arnikari
Jali


Martti Backman

 


Meidän osa Vartsikaa, jota myös Kontulaksi kutsuttiin, oli pikkupoikien paratiisi. Poikien seikkailuelämän kiintopisteet olivat Herttoniemen kaatopaikka, Malmin ampumarata, Ilotulitus ja Kofeenin  maatila. Ne antoivat runsaat  ainekset monenlaiseen pahantekoon. Paitsi Kofeenin tila,  jonka esittelenkin ensimmäiseksi.

Kofeenin maatila

Kontulan bussi kääntyi Porvoontieltä Latauksen risteyksestä mutkaiselle hiekkatielle, joka nousi ja ohitti Kontion majan, laskeutui alas peltojen tasalle ja kääntyi oikealle loivaan nousuun ja siitä alkoikin meidän omakotialue.

Juuri siinä jyrkässä mutkassa oli karjatila. Aikaisemmin paikalla oli ollut sikala; siitä nimi Sikalan mutka ja Sikalan mäki eli ”Sikkis”, siis meidän hyppyrimäki. Navetta oli kutakuinkin sillä kohdalla, jossa on nyt Myllypuron liikenneympyrä.

Meidän aikana tilan navetassa oli nelisenkymmentä lehmää ja tallissa kolme hevosta. Mutkassa haisi aika tavalla, sillä lantala antoi suoraan tielle päin. Vai oliko se Tippavaaran isäntää muistuttava Kofeenin renki Akku ?

Alun perin tila oli toiminut Pauligin koetilana, ja Paulingin tilana se myös tunnettiin. Tilaa oli hoitanut  pehtoorina Ossian Gauffin (lue: ”Gofääng”)  Nyt hän toimi tilan vuokraviljelijänä.

Me kakarat tunsimme hänet nimellä ”Kofeenin setä”. Kuten nimestä voi päätellä, hän oli syntyperältään ranskalainen. Tarkemmin ottaen hän oli Belgian ranskalaisia, eli valloneja. Belgiasta hankittiin 1700-luvulla valloneja töihin Suomeen perustettuihin rautaruukkeihin, sillä vallonit osasivat tehdä rautaa ja terästä. Ossian valitsi kuitenkin itselleen pehmeämmän elämänuran, ja  kouluttautui puutarhuriksi. Hän puhui edelleenkin ranskaa, mutta hänen käyttökielensä oli ruotsi.

Kofeenin setä oli hieno, sivistynyt  mies. Vaikka hän oli paskasissa työvaatteissa ja haisi lannalle, huokui hänestä eräänlainen hienostuneisuus.

Hän asui  parisuhteessa Kaija -nimisen naisen kanssa. Tosi kiva tämä Kaija-tätikin oli. Heillä ei ollut lapsia, ja ilmeisesti siitäkin syystä Kofeenin setä oli  hyvin lapsirakas. Ja me kylän pikkupojat saimme aina olla ”töissä” siellä tilalla, ts. sanoen pyöriä sedän jaloissa kun hän toimitti tilan askareita.
 
Heti koulusta päästyä kiiruhdimme Kofeenille  juoksujalkaa. Hevosella ajettiin sitten pahnoja ja heiniä. Ladot olivat aika kaukana, nykyisen  Puotinharjun ”kukkuloiden” kupeessa. Sieltä kuskattiin päivässä reellä useampikin pahna- ja heinäkuorma lehmille, ja aina oli heinähäkki täynnä lapsia. Me istuttiin siellä heinäkasan päällä ja yksi tai kaksi oli hevosen selässä. Ratsatusvuoroja varattiin sedältä puhelimella heti aamulla herättyä, jotta vain toiset eivät olisi ehtineet ensin.

Ja sitten Kofeenin setä kertoi tarinoita. Hän oli aivan uskomaton tarinankertoja. Hän saattoi juoksuttaa rinnakkain neljää, viittä päättymätöntä  satua ja kertomusta. Me saatin esittää toivomus, että jatka siitä ja siitä ja hän jatkoi. Hienosti hän kehräsi tarinaa aivan kylmiltään.
 
Suositumpia kertomuksia olivat hänen humoristiset seikkailunsa villistä lännestä. Lumi narskui jalaksissa, heinäkuorma heilahteli ja me kuuntelimme lumoutuneina sedän juttuja. Sedän susikoira Tellu juoksi reen sivulla.

Setä opetti aina lapsille hyvää käytöstä. Siellä ei saanut kiroilla tai kiusata toisia,  ja piti käyttäytyä kauniisti.
 
Kevättalvella oli  lannanajoa. Vanhemmat olivat kotona sen jälkeen vihaisia, kun vaatteet haisi sonnalle.
 
Sitten niillä hevosilla sai ratsastella. Tallissa oli  Poku, Yrjö ja Roima.  Joskus hän antoi tottuneelle ratsastajalle hevosen jopa käyttölainaani. Muistan, kun kerrankin meidän vanhemmat oli saada sydänhalvauksen, kun Roima katsoi pihalta ikkunasta sisään selässään 7-vuotias Kari-veljeni .
 
Talven odotettu tähtihetki oli keinosiementäjän, eli ”assistentin” vierailu tilalla. Käynnin  jälkeen tilanhoitajalla oli velvollisuus kuljettaa puulaatikoihin pakatut  assistentin tavarat seuraavalle tilalle, joka oli joko Westerkullan kartano tai Nordsjön kartano.
 
Ei ollut silloin autoa keinosiementäjän käytössä, vaan lasiputket ja muut instrumentit vietiin rekipelillä. Silloin me kakarat skraapattiin  koulusta ja lähdettiin eväin varustettuina koko päivän kestävälle elämysretkelle sedän mukana.  Muistan vieläkin Nordsjön kartanon mahtavan sonnin ja virtahevon kokoiset kromosomikarjut.

Vähitellen kasvoimme ulos Kofeenin rengin tehtävistä. Mutta uudet sukupolvet astuivat tilallemme. Milloin tahansa Kofeenin heinähäkki myöhemminkin tuli vastaan, niin aina se oli täynnä ilosta hihkuvia lapsia.  Myöhemmin oli mukaan tullut tyttöjäkin.

Valitettavasti minulla ei ole kuvaa Ossian Gauffinista  renkeineen. Jos jollain on, niin tähän yhteyteen se sopisi.

Karjatanhuanpolku
 
Vesalan bussi kulki reittiä Karjatanhuanpolku, Klamintie, Humikkalantie. Näiden teiden muodostama kolmio oli oma pienoismaailmansa  Suur-Vartiokylässä. Jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka vähän itse asiassa tiesin ihmisistä ja elämästä kolmion ulkopuolella. Ehkä se johtui siitä, että elämä meidän kulmalla oli niin täyteläistä ja rikasta, että ulkopuolinen maailma ei pikkupoikaa jaksanut enää paljon kiinnostaakaan.

Asuin Karjatanhuanpolku kuutosessa. Siinä oli bussipysäkki meidän talon edessä,  Runolinnan pysäkki,  ja se oli saanut nimensä meidän talosta. Sen rakennutti itselleen alun perin hra Runolinna, mutta kyllä talo vastasi muutenkin nimeään. Loukimon Jussi asui ihan meitä vastapäätä ja Linjala oli siinä vieressä. Siellä asuin vuodesta 1953 vuoteen 1970, 17 vuotta
 
Mutta jotta pääsisitte kartalle, on parasta, että luettelen tässä maamerkeiksi  meidän kulmakunnan nuorisoa. Siellä olivat ainakin: Toppin kundit, Lammenrannan Jussi ja Pena, Kanasen Oikka, Vuorelan Aiski, Tynkkysen Vesku, Fallin Kari, Manssilan Manu, Salosen Mara, Henellin Keijo ja Kari, Suganderin Rolle, Hämäläisen Seppo, Mikkosen Hannu, Loukimon Hannu,  Tiitisen Pablo ja Jouko sekä oma nuorempi veljeni Kari

Kulmakunta oli todellakin kovin poikavoittoinen. Mutta oli siellä tietysti tyttöjäkin. Tytöistä ei tuohon aikaan vielä paljon perustettu, mutta kyllä Fallin kaunis Heli oli kaikkien kulman kundien ihastus. Mieleen muistuvat myös Manssilan Ellu,  Henellin Laila, Suganderin Magi, Salosen Maran sisko, Loukimon Pirkko ja Kirsti ja Salon Pirjo.

Riiusteluajan koittaessa pärinäpojat ja sussut mopoineen ja Jawoineen  hengailivat katulyhdyn alla Karjatanhuanpolun ja Klamintien risteyksessä , sanan mukaisesti kulmalla. Siinä oli sen ajan ”nuorisotila”.

Kulmakunnan voimakeskus, varsinainen generaattori oli Toppin yrittäjäperhe.  Heillä oli kellarissa pikkuinen verstas. Toppin isä Viljo oli oikea keksijä Pelle Peloton. Hän kiersi vanhalla Skoda pakettiautollaan  Helsingin sairaaloita ja keräsi niistä käytettyä veriletkua ja muuta muovijätettä. Siis sitä letkua, mistä potilaat saa tippaa ja vertaa suoneen.

Siellä verstaassaan hän sitten sulatti letkut ja lisäsi massaan muovirouhetta ja kai väriäkin. Hänellä oli itse rakentamansa kone, jolla hän prässäsi uutta muoviletkua. Hän oli kierrätyksen suomalainen pioneeri
 
Jos jonkinlaista muovituotetta sieltä tuli: erilaisia letkuja ja muoviprofiilinauhoja . Viiskytluvulla tuli sellanenkin  villitys Suomeen kuin Hula-hula ja Hula-hula -vanteet. Toppin verstaasta alkoi pukata Hula-hula vanteita. Meidän kulmalla oli joka friidulla ja kundilla  ensimmäisinä Suomessa  Hula-hula -vanteet uumalla keikkumassa.
   
Toppin kellaripajasta on kasvanut erittäin merkittävä muovialan yritys, Toppi Oy. Jos teillä on kotona sellaista vihreää puutarhaletkua,  jossa juoksee   ristikudos sisällä,  se on Toppi Oy:n tuote mitä todennäköisimmin. Toppi Oy tekee Eurooppalaiselle autoteollisuudelle kaikkein vaativimpia erikoismuoviosia, kuten jarruletkuja. Eikä enää varmasti veriletkusta.
 
Toppin perheessä oli  neljä poikaa, vanhimmasta nuorimpaan: Taisto, Timo, Tauno ja Tuomo. Pelkkää TT:tä. Rautainen veljessarja.
Käytännön miehiä. Ne kävi kansakoulun, ammiksen ja sitten perheen firmaan töihin. Ne oli suoraviivaisia, reiluja kavereita, eikä ne  turhia arkailleet. Aina missä tapahtui,  niin siellä olivat eturintamassa  tempauksia ja hullutuksia keksimässä Toppin kundit. Ei ihme, että heistä tuli kovia yrittäjiä.   
 
Mutta oli meidän kulmalla kulttuuriakin. Fallin Kari ”Pilli” voitti iskelmälaulun Suomen mestaruuden. Sen jälkeen hän on tehnyt  hienon uran tanssi- ja ravintolaorkissa ja saavuttanut mainetta big-bandien solistina. Bumtsi Bum’ista tuttu.

Rolf Sugander  puolestaan teki balettitanssijana uran, joka vei hänet aina Tanskan kuninkaallisen baletin solistiksi.

Martti Backman

Martti Backman tarinoi myös videolla YouTubessa >

 

Malmin ampumarata ja se harjoitusalue, missä kävi maastoharjoituksissa sotaväki Santiksesta. Siellä oli myös ehtymätön aarrearkku. Harjoitusten jäljiltä sinne maastoon oli jäänyt hirveesti erilaisia ammuksia, paukkupatruunoita ja savurasioita ja paukkukäsikranaatteja. Niitä kerättiin sieltä. Se oli hyvin tärkeä harrastus. Nokka maassa kuljettiin, kerättiin niitä ja otettiin ruudit huolellisesti talteen. Niistä rakennettiin jos jonkin näköisiä paukkuja ja pommeja. Täytyy ihmetellä mikä luojan varjelus meillä oli, kun kukaan meidän porukasta ei menettänyt yhtään sormea tai silmää. En tiedä mikä meitä varjeli.  Näin vaan oli.
Sitten meitä siellä ampumaradalla kovasti kiinnosti semmonen paikka kun siinä ampumaradan reunalla oli kaksi suurta makasiinia, varastorakennusta, 50 metriä pitkät ja niissä oli isot liukuovet edessä.  Aina silloin tällöin siihen ajoi kuorma-auto eteen ja siihen lastattiin jotain tai sinne sisään vietiin ja meidän mielikuvitusta kovasti kiusasi, että mitä, mitä tuolla sisällä on. Mitä ihmettä? 
Ei voida varsinaisesti sanoa että me oltais murtauduttu sinne sisään, koska ei tarvinnut murtaa mitään rikki.  Havaittiin, että sielä liukuovien alla oli hyvinkin ton verran (20 - 30 cm) semmosta tyhjää tilaa. Sieltä pääsi pikkupojat hyvin luikertelemaan sisään. Mentiin sitten, luikerreltiin sisään. Silmät auki, ja kun tottu sitten siihen pimeään, jumakauta mikä aarrepaikka tää on. Ihme paikka. Se oli täynnä mitä kiehtovinta tavaraa ja välineistöä. 
Kaikki meidän leikit oli, tai pikkupojilla oli, erilaista sotaleikkiä. Siellä oli valtava määrä sotilasrekvisiittaa.  Sotilasasuja, kypäriä, kenttälapioita, reppuja, leipälaukkuja, pusakoita, saappaita; kaikkea tämmöstä. Se oli Fennada Filmin rekvisiittavarasto - kulissi ja rekvisiitta varasto.  Sielä oli Tuntemattoman sotilaan koko rekvisiitta. Ne oli Tuntemattoman sotilaan kamat. 
Noh. Niitä sitten jonkunverran tarttu sit matkaan ja niin... itse asiassa... jos oikein tarkkaan muistan, tätä rikosta lieventääkseni, oli käynnyt kyllä sillä lailla meille jo aikaisemmin, että me oltiin yhden ketunpesän kimpussa siellä ampumarata-alueella. Louhikossa oli ketunpesä ja sitä kaivettiin ja tutkittiin ja sillon me sieltä pesästä vedettiin esille semmonen sininen hännystakki. Niinku frakin takki. Sellaset hännykset ja sininen ja tossa edessä menee sellaset luurankokuviot. Ihmeteltiin sitä ja sit sieltä alko löytyä muutakin. Sit sieltä alkoi löytyä suomalasia harmaitakin sotilasasusteita. Joku oli sielä aikaisemminkin tunkenut sellasia ketunkoloon. Ne oli Sven Dufan, elokuvan puvustoa.  Ja kohta oli joka jätkällä sininen hännystakki leikeissämme.
Sieltä löytyi kaikkea muutakin. Kiinnitti huomiota suuri joukko, hevos-, ja isvossikkavaunuja.  Hienoja, komeata tekoa. Aitoja oikeita. Nehän muuttu meidän leikeissä heti paikalla villin lännen postivaunuiksi. Ei me niitä sieltä ulos roudattu sieltä varastossa. Siellä me leikittiin. Osoittautui sittemmin, että ne oli vaunut elokuvasta Munkkiniemen kreivi, nämä vaunut.
Kaiken huippu oli, kun me löydettiin semmonen, ton korkunen (pari metriä) paperimassasta tehty Justiina. Elokuvasta Pekka ja Pätkä puistotäteinä. Siinä vissiin paljastettiin semmonen Justiina patsas.
Muistatteko missä käytiin katsomassa Pekka ja Pätkä puistotäteinä? Bio-Iiriksessä. 
Tällaisena muista lapsuuteni Vartsikassa.
                 
tarinoi  Martti Backman WWT-illassa.  Tarinan purki  videolta puhekielisenä Hannu Kuukkanen