Kesätyön saaminen 1940-luvun lopulla oli yhtä vaikeata kuin nykyisinkin. Koulupojille työpaikkoja oli niukalti ja pyrkijöitä paljon. Näin myös Puotinkylässä. Teollisuutta ja liiketoimintaa kun ei täällä päin liiemmälti ollut. Jotain sentään löytyi, ja työpaikan sai, jos oli mielikuvitusta ja aloitteellisuutta. Mahdollisuuksia tarjosivat mm. Ruduksen sorakuopat Nordsjössä, kasvimaat Ingraeniuksen ja Illmanin puutarhoilla Puotinkylässä, Kontulan turvesuo ja postin kanto, eräitä mainitakseni. Ei sentään enää voikukanjuurien ja vatunlehtien kerääminen kahvin- ja teenkorvikkeiden raaka-aineiksi Pauligin tehtaille Herttoniemeen, kuten vielä sotavuosina. Koulupojille kesätyö antoi monenlaista kokemusta, josta sanottiin olevan hyötyä myöhemminkin.

Keväällä 1949 Nordsjöhön rakennettiin 3-kerroksista kansakoulua. Nykyisin se tunnetaan Heteniityn ala-asteena. Vuosaaresta ei silloin tiedetty vielä mitään. Koulun rakentaminen tarjosi työtä monille kylämme ammattirakentajille, kuten kirvesmiehille, raudoittajille, putkimiehille, muurareille jne. unohtamatta sekatyömiehiä. Tai naisia! Mitä kaikkia heitä nyt rakennuksella sen eri työvaiheissa tarvitaan. Työtä riitti myös kauempaa tuleville sekä muutamalle koululaiselle. Kun jostain kuulin, että rakennustyömaalle etsittiin laskutaitoista lukiolaispoikaa työkaluvaraston hoitajaksi, läksin oitis vastaavan mestarin puheille. Töihin pestautuminen tapahtui nimittäin hänen kauttaan. Ei siinä papereita kysytty, aiempia tekemisiä vain. Ja minulla kävi tuuri: seuraavana aamuna seitsemäksi töihin.

Varastopoikana tehtäväni oli aamuisin luovuttaa ja kirjata miesten kulloinkin tarvitsemat työkalut ja katsoa, että ne päivän lopussa palautettiin. Ammattimiesten osalta ei tätäkään tarvinnut tehdä, heillä kun yleensä oli omat työkalunsa. Varsin helppoa hommaa siis! Laskutaitoa tarvitsin aina torstaisin, kun työmiehille piti laskea palkat mestarin antaman tuntilistan ja kullekin erikseen sovitun tuntipalkan pohjalta. Jokaiselle oli laskettava viikon kokonaisansio ja taulukosta katsottava hänen veronpidätyksensä. Sitten piti selvittää, minkä kokoisina seteleinä ja lantteina palkat voitiin tilipusseihin laittaa. Samanlainen erittely oli tehtävä ennakonpidätysten osalta, jotta verokortteihin voitiin ostaa ja liimata oikeansuuruiset veromerkit. Laskelmat oli saatava valmiiksi torstaipäivän aikana, jotta ajoissa ehdittiin hakea kulloinkin tarvittavat palkkarahat ja veromerkit. Viikoittaiset kokonaissummat nousivat varsin suuriksi, sillä koulutyömaan palkkalistalla olevien määrä lähenteli ajoittain puoltasataa. Torstait olivatkin tarkkuutta ja keskittymistä vaativia työpäiviä. Palkkalaskelmat oli tehtävä kynää ja paperia käyttäen, mitään laskukoneita ei työmaalla ollut. Mestari jakoi palkkapussit nimenhuudon perusteella seuraavana päivänä eli perjantaina töiden päätteeksi. Lauantaitkin olivat tuohon aikaan työpäiviä, mutta muita lyhyempiä, vain 6-tuntisia. Kaikki eivät kuitenkaan silloin jaksaneet töihin tulla, mikä tietysti näkyi seuraavan viikon palkassa, kuten myös sadepäivät, jolloin töitä ei tehty, vaan pidettiin rokulia. Tarvittaessa mestari päätti myös lopputileistä, ellei ollut tyytyväinen irtisanottavan työpanokseen. Potkujen syynä oli yleensä epäsäännöllinen työnteko tai alkoholi. Näitäkin tapauksia jokunen oli. Onneksi sentään harvoin.

Kesäapulaisten kanssa monesti ihmettelin, että naiset jaksoivat tehdä niinkin raskaita töitä kuin laastin kantaminen muurareille eri kerroksiin. Kantamiseen he käyttivät varta vasten tehtyjä, arviolta noin 20 litran vetoisia kaukaloita, joita kantoivat olallaan. Kuormansa he sitten kumosivat muurarien vieressä oleviin paljuihin ja lähtivät heti hakemaan uutta. Aputyömiehet puolestaan kantoivat selässään muurarien tarvitsemat tuhannet tiilet - vieläpä monen kerroksen korkeudelle.

Kantamisessa he käyttivät tarkoitusta varten tehtyjä tiilipukkeja, joihin kuhunkin tiiliä mahtui kymmenittäin. Rakennustyömaan eri kerroksiin niin naisten kuin miestenkin oli noustava kapeita puisia rappusia pelkästään jalkavoimin, mitään nostolaitteita ei työmaalla ollut.

Ruokatunti oli päivittäin klo 11 - 12. Se pidettiin työmaakanttiinissa, josta sai ostaa erilaisia lämminruokia sekä voileipiä, kahvia ja virvokkeita. Monella oli kuitenkin omat eväät ja maitopullo. Toisinaan syöminen meni hotkimiseksi, kun paikallinen ammattiyhdistys oli ruokatauon ajaksi järjestänyt kanttiiniin kokouksen, jossa päätettiin mm. työnantajalle esitettävistä vaatimuksista. Kokouksiin oli kaikkien osallistuttava - myös kesäapulaisten. Puheenjohtajana toimi yleensä kirvesmies Viitanen Puotinkylästa. Puheenvuoroja käytti aina jokseenkin sama porukka muiden tyytyessä nyökyttelemään. Yllätys oli, että niin monella käsitys demokratiasta oli vasta oraalla. Kerran joku esitti päätettävään asiaan vaihtoehtoista ratkaisua ja asian päättämistä lippuäänestyksellä. Se tuli kuitenkin heti torjutuksi, kun vakioporukasta huudettiin: "Ei tarvita. Työmies ei toista häpeä". Minulle työmaakokoukset olivat yhteiskuntaopin havainto-opetusta.

Paikkakuntalaiset tekivät työmatkansa yleensä pyörällä kiertämällä Puotinkylän lahden, sillä siltaa lahden yli ei vielä ollut. Oma autokin oli vain mestarilla. Kauempaa töihin tulevia varten urakoitsija järjesti kuljetuksen kuorma-autolla, jonka lavan laitojen päälle poikittain oli asetettu lankut istuimiksi.

Mukavinta kesätyössä oli mielestäni perjantain palkkapäivä: sai omaa rahaa, jonka yleensä saattoi käyttää mielensä mukaan. Minulle tuli tavaksi jo heti kotimatkalla ostaa Riskutien päässä olevasta kesäkioskista suklaalevy, jonka sitten söin yhdellä kertaa heti. Sota-ajan makeispulasta alkoi olla muisto vain. Koulukaverieni kokemukset kesätöistään olivat nekin varsin vaihtelevia. Monenlaista työ-ja muutakin kokemusta karttui, kuten oli tarkoituskin.

Kulosaaren yhteiskoulussa opiskeleva puotinkyläläinen koulukaverini, Järvisen Matti esimerkiksi työskenteli plankkaripoikana Helsingin rautatieasemalla. Eräänä päivänä hänen asiakastuoliinsa istahti koulumme rehtori Erkki Kansanaho, joka sittemmin tunnettiin Tampereen hiippakunnan piispana. Matti hämmentyi, eikä oikein tiennyt, miten olisi rehtoriamme tervehtinyt. Sanoi kuitenkin kohteliaasti päivää ja teki samalla kunniaa käsi lakin lipassa, kuten oli neuvottu. Alkoi kuitenkin epäillä eleensä sopivuutta ja lisäsi varmuuden vuoksi: "Meillä kengänkiillottajilla on tapana tervehtiä näin".

 

Julkaistu VMOKY:n Kotikylä-lehdessä 3/2013